Yllätys metsässä

Innostuin eilen kuvailemaan tyttöjä taas vaihteeksi, kai seon nyt nämä lämpimät ilmat  jotka saavat minun kaltaiseni sisäkissan  liikkeelle, hyvä vain. Suunnittelin sisällä kuvaavani pienen tarinan Lorenasta, elikkä tämä siis voidaan laskea  ensimmäiseksi kuvatarinaksi jolla oikeasti on jotain merkitystä nukkejen tarinassa jota pyöritän pienessä mielessäni vielä toistaiseksi salaisesti aka en ole vai nsaanut aikaiseksi kuvata  sitä  muille.

Taustalle voi napsaista Tämän pyörimään  ja tunnelmaa luomaan :)

Tarina  siis kertoo Lorenasta  ja  sijottuu siis aikaan jolloin hän vielä oli omassa maailmassaan. Kyllä erittäin epälooginen  kohta aloittaa kuvatarinointi suoraan menneisyydestä.

Kevät oli vihdoin  koittanut, mukanaan se  veisi  pian   talven lumet jotka kevät auringon ansiosta muuttuisivat  tulviksi ja estäisivät  liikkumisen alavilla mailla.

Hankien sulaminen ei kuitenkaan merkinnyt mitään neidolle jolle liikkuminen luonnossa ja lumessa on synnynnäistä.

" Vihdoinkin perillä...siitä on niiin pitkä aika kun viimeksi pääsin tulemaan tänne" Lorenan äänestä huokui hento helpotus  ja samalla aavistus väsymystä.

" Kaikki näyttää olevan entisellään, kukaan muu ei siis ole löytänyt tätä paikkaa. Muuten se olisi  revitty maantasalle" Lorena silitteli patsasta  ikään kuin se olisi ollut elävä.

"Toivottavasti  karistin sen minua  seuranneen hiipparin, en haluaisi edes ajatella mitä siitä seuraa jos emäntä saa tietää häneltä että karkasin jälleen tänne"

Lorena istahti  hangelle patsaan juureen, hän tähyili vielä vähän ympärilleen ettei varmasti kukaan vakoilisi häntä metsän siimeksistä.

" Tämä paikka se vain aina tuntuu  yhä enemmän  ja enemmä kodilta. Joka kerta kun tulen tänne muistan jotain lapsuudesta,  kylästä ja...vanhemmistani " Tytön äänestä  pystyiselvästi  kuulemaan että paikka  herätti hänessä voimakkaita tuntemuksia. Hennon kuorean alla  velloi valtava tunteiden meri joka  ei ottanut tyyntyäkseen.

" Vanhemmat..Äiti ja Isä ..miksi ... joku hyökkäsi kyläämme ja hävitti sen.." Lorena sanoi vapisevalla äänellä. Hän ei enään kestänyt  tunteidensa kuohuntaa vaan murtui.

"Miksi joku  vei teidät pois ja jätti minut yksin  pimeään  odottamaan että kuolisin kylmään tai että joku nälkäinen eläin tulisi ja söisi minut"

"Miksi minä  en saanut surmaani... eloon jääminen tuntuu pahalta jos kaikki lähimmäisesi ovat toisessa maailmassa.. miksi siis ..minä.." Lorena  vikisi ja  yritti etsiä  vastauksia  kysymyksiinsä , vaikka tiesi ettei kukaan hänelle tulisi vastaamaan.

" Ellei Emäntä olisi  huomannut minua  olisin minäkin  toden näköisesti  kuollut,  olen hänelle toisaalta kiitollinen  että hän otti minut  kotiinsa ja antoi minun kasvaa luonaan"

"Minun ensimmäinen sanani ei ollut Äiti tai Isä.. ensimmäinen sanani oli teekannu .. toisaalta ihan ymmärrettävää sillä kasvoinhan  Emännän kamarineitojen keskellä jotka tarjoilivat hänelle ja hänen vierailleen teetä.." Lorena sanoi jo hieman piristyneempänä, sillä hänen mieleensä tuli  monta iloista  hetkeä kamarineitojen kanssa.

"Ehkä joskus vielä  saan vastauksia kysymyksiini, mutta juuri nyt kukaan niihin ei kykene vastaamaan...Mikä ihme tuolla  oikein  liikkuu" Lorena säpsähti  sillä hän  näki  vähän matkan päässä  liikettä.

"Mikä ihme tuo on? Ihankuin siellä  istuisi joku.. tarkkaileekohan minua?" Lorena nousi hitaasti ja mahdollisimman hiljaa, jottei  mahdollinen tarkkailija huomaisi hänen suunnitelmiaan lähestyä häntä.

" Parasta ottaa selvää mikä tuo on, vaikka vielä kerkeäisin juosta pakoon...ja haluaisinkin juosta" Lorena hiipi  hahmon lähelle nähdäkseen mikä  siellä oli, vaikka häntä pelotti se mitä hän mahdollisesti löytäisi.

Puiden suojassa  istuskela tyttö  kuuli jonkun lähestyvän häntä, tyttö meni  hieman hämilleen sillä tähän asti kukaan ei ollut häntä ikinä ennen huomannut. 

Tyttö yritti  olla liikkumatta jotta  ohikulkija ei huomaisi häntä, lumi hänen allaan kuitenkin oli jäistä hän liukui i paikaltaan suoraan ohikulkijan eteen. 

" Iiih...! " Lorena  kiljahti. Hän säikähti  eteensä tupsahtanutta  otusta joka osottautuikin lapseksi . Lorena  ihmetteli mitä  hänen kaltaisensa lapsi teki yksin tämmöisessä  paikassa.

Jatkuuu ~

Nyt olen sitten minäkin päässyt kuvatarinaneitsyydestäni eroon. :) Tarina tulee jatkumaan tuosta  vielä kunhan jaksan kuvata jatko-osan . Lalamia  tosiaan sai nyt sitten vihdoin sarvensa, jotenkin heti paljon  ittensä näköinen...no luonnollisesti peuroilla onkin sarvet  Näiden Lalan sarvien kanssa saikin tapella, yritin ensin fimosta mutta eihän siitä tullut minun sormilla yhtään mitään. Lopuksi päädyin sitten ilmakuivuvaan massaan jota on imo paljon helpompi käsitellä :)

Tässä vielä kuva  kun sarvet olivat juuri valmistuneet ja vielä blankot. Vähän on isohkot mutta kyllä näiden kanssa voi elää.

Dollover